Minulla on ollut surua. Kaksi ystävää menehtyi viikonlopun aikana. Puhutaan miesten "tappokympistä" mutta molemmat ystävät olivat alle viisikymppisiä. Syöpä. Kauhea ja lopullinen sana.

Olen miettinyt paljon näitä kahta ystävää. Toista tapailin, toista näin sattumalta kaupassa. Ja kuitenkin hän jota näin vain vahingossa oli juuri HÄN joka vaikutti elämääni herkimpinä vuosinani. Mitä meille tapahtui? Miksi me kasvoimme eri suuntiin? Miksi, miksi, miksi?

Miksi pitää tulla iän myötä myös tylsäksi? Kun näin sattumalta tämän kaverini kaupassa, tuhat hellää tunnetta läikähti sisälläni. Miksi en hypännyt kaulaan ja halannut kovasti? Miksi vain rupattelin mukavia pikaisesti kassajonossa ja yritin viestittää silmilläni "olet minulle tärkeä". Miksi en sanonut kassajonossa ääneen että juuri tämä mies osasi oikeasti kolmen boforin kännissä leijua? Miksi en kiljunut että juuri tämä mies ohjasi minut läpi karikkoisen murrosiän pelkästään vain olemalla olemassa? Miksi vain kurkin ostoskärryyn ja veistelin jotakin mukavaa sunnuntaiateriasta?

Olen aikuinen nainen ja aikuiset naiset eivät kerro kovaan ääneen ensikänneistä ja viikonlopuista kaveriporukassa mökillä. Aikuinen nainen ei kerro olleensa poikien kanssa saunassa. Aikuinen nainen ei missään tapauksessa halaile aikuista miestä kassajonossa. Paitsi ehkä omaansa jos ollaan kultasepänliikkeessä ja on saatu lahjaksi jotain tosi kallista. Ja silloinkin vain kohteliaasti kevyt halaus ja poskisuukko.

Nyt ovat jäljellä vain muistot. Voin yksin muistella hassuja reissujamme, ajelua kaverin isän autolla, kipeää aikuistumista, isäksi ja äidiksi tulemista, lasten tuhkarokkoja ja kaverin murtunutta kättä. Mutta niin kauan kuin joku muistaa, niin kauan tämä kaveri on elossa. Kertoja on ehkä kuollut mutta kertomukset elävät. Kevyet mullat haudallesi. Ehkä uskallan joskus haudallasi kuiskata miten sinua rakastin.

Minulla on ystävä, hyvä, rakas ja läheinen. Todella ihana ihminen jonka kanssa viihdyn äärimmäisen hyvin. Olemme tunteneet muutamia vuosia ja jokainen hetki jonka yhdessä vietämme tuntuu kuljettavan meitä yhä lähemmäs toisiamme.

Jokaisella meistä on salaisuutemme. Niin myös ystävälläni. Tosin hänen salaisuutensa on varsin näkyvä. Hänellä ei ole hampaita. Ei mikään vanha ihminen mutta hampaaton. Miten saisin selville miksi hänellä ei ole hampaita? Hän ei ole itse koskaan ottanut asiaa puheeksi, ei millään tavalla edes sivulauseessa sivuuttanut aihetta. Ja minä olen miettinyt pääni puhki miten korrektisti voisin kysyä miksi hänellä ei ole hampaita. Olen varovaisesti kysellyt onnettomuuksista, onko kaatunut pyörällä, saanut turpiinsa, heittänyt rappusissa volttia...ei ole tärpännyt. Toisaalta, mitä väliä onko ihmisellä hampaat vai ei? Jos naama on jo valmiiksi ruma ei kai hampaattomuus sitä enää lisää. Itse asiassa minä olen löytänyt hänen hampaattomuudestaan monta hyvää puolta. Jos olen allapäin ja surullinen niin tarjoan hänelle purukumia. Kyllä siinä hymy huulille kirpoaa kun katselee miten hän mutistelee purkkaa ikeniensä välissä koko naama kurtussa. Ei ole enää surullinen eikä alakuloinen olo. Ystävät on juuri sitä varten että piristävät silloin kun on ankeaa.

Salaisuuksien arkku kuitenkin raottui tässä yhtenä päivänä. Olimme sopineet tapaamisesta töiden jälkeen. Ja koska molemmat olimme varsin nälkäisiä suuntasimme ravintolaan syömään. Ihan normaalia toimintaa nälkäisille. Siinä sitten tilattiin pihvit, minä lohkoperunoilla ja hän perunamuussilla (!).  Ruuan jälkeen kaivoin käsilaukustani hammastikun jolloin ystäväni kiljaisi: " Mikä TOI on?"

Hänen hampaattomuutensa ei ehkä johdukaan onnettomuudesta...

Mille sinusta tuntuu kun joku soittaa ja aloittaa lauseensa että "älä nyt pelästy mutta..." ? Voiko olla varmempaa tapaa pelästyttää joku?

Mä olen tyyni ja rauhallinen sielu enkä juuri hötkyile mistään. Mutta kun kaveri soittaa ja sanoo että "älä nyt pelästy mutta soitan sairaalasta." niin ihan pikkuisen sitä pelästyy. Ja kun saan kakistettua suustani jotain niinkin järkevää kuin "no?" jatkaa kaveri huolettomalla äänensävyllä: "mulla oli sydämen eteiskammiovärinä." Mitäs siihen sitten sanot? Oma sydän tykyttelee rinnassa ja nieleksit ja yrität keksiä jotain rohkaisevaa sanottavaa. Kuten "ai eteiskammio...mulla on vaan makuukammiovärinää sydämessä." Voi pyhä ihme! Että voinkin olla älykäs!

Älykkyys on periytyvää. Äidilläni on ihan yhtä älykkäitä lausahduksia. Mikä ihme saa ihmisen huutamaan kun on ensin istunut täysin hiljaa autossa kyydissä viimeiset puoli tuntia? Ja sä olet jo huokaissut että hyvinhän tämä matka tässä etenee kun tuo äitikin tuossa vieressä nukahti. Ja sitten se tapahtuu. Mutsi ponkaisee turvavöissään etukenoon, tarttuu käsivarteeni ja kiljaisee "HIRVI!!!" Yhtään ei pelästy. Jalat polkevat kuin urkurilla kun etsii oikeaa poljinta. Sydän tykyttelee tuhatta ja silmät on kuin teevadit. Sitten mutsi rentoutuu istuimellaan: "Ei ollutkaan." ja sä kyselet vapisevalla äänellä että mitä unta se äiti siinä vieressä mahtoikaan nähdä ja olisko parempi asento nukkua tuolla takapenkillä ja kohtahan tässä ollaan jo perillä ja juotaisko tossa huoltsikalla sentään vielä kahvit ja pissillä ei tarvii enää käydä, sen verran tuossa pelästyin että voisitko olla kiljumatta jos satutkin näkemään hirven ihan oikeastikin, pliis? Ja siihen äiti että "sulla on vissiin hermoissa jotain vikaa".

Kun tuuli ulvoo nurkissa, pakkasta on lähes sata astetta ja luntakin toista metriä on mukavaa muistella mennyttä kesää. Kuten lähes kaikki suomalaiset, minäkin vietin osan lomastani kesämökillä. Epäonnekseni olen kesämökin omistaja. Saattaa olla että myyn mökin pois ennen ensi kesää...

Oli helle, kaupungissa suorastaan tukalan kuuma. Virittelin ajatusta mökille lähdöstä. Ajatelkaa, koko perhe söpösti yhdessä! Leuto kesätuuli tuo sulotuoksuja läheiseltä navetalta, maajussit ovat levittäneet pelloilleen jotakin joka tuoksuu koko kesän, pihalla voi juoksennella alasti ampiaisia ja hyttysiä pakoon....tässä kohdassa lapset ilmoittivat että joo, mene sinä vaan sinne mökille sulotuoksuihin, me jäädään kotiin.

Pakkasin autooni kaikenlaista tarpeellista tavaraa ja koirat ja ajelin hillittömässä helteessä suomipoppia kuunnellen mökille. Kyllä oli fiilikset korkealla! Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta eikä missään näkynyt ketään. Radio vaan pihalle soimaan (sieltä tosin kuuluu vain jokin humppakanava), grilliin tulet ja sauna lämpiämään! Voi tätä auvoista elämää! Illalla saapuivat varpusen kokoiset hyttyset mutta Prismasta ostetut hyttyssavut pelastivat tilanteen. Ne haisivat niin pahalle että siirryin viettämään loppuiltaa sisätiloissa.

Aamulla heräsin haukkukonserttiin. Kahdeksalta. Mitä ihmettä! Naapurit kaupungista olivat ajaneet pihaan. Menin sitten heiltä kyselemään minne he olivat näin aikaisin matkalla kun sattuivat mökkini ohi ajamaan. Tulivat sitten mulle seuraksi. Jep.

Sitten tuli sade. Naapurit majoittautuivat tupakeittiöön ja suhauttivat ensimmäiset oluet auki. Minä keitin kahvit. Sitten kokkasin, tiskasin, keitin kahvit, pilkoin puita, lämmitin saunaa ja grillasin makkaraa vesisateessa. Tarjoilin naapureille auliisti kossua jos vaikka olisivat nukahtaneet aiemmin. Vielä kahden aikaan suviyössä soi Kotkan ruusu...

Toisena päivänä päätin heti aamusta muuttaa aittaan asumaan. Lihava humalainen mies nimittäin kuorsaa suhteellisen kuuluvasti. No, päivä meni kokatessa, kahvia keitellessä, tiskatessa, puita pilkkoessa, saunaa lämmitellessä ja huipentui illalla grillaamiseen vesisateessa. Sitten laulettiin Kotkan ruusua.

Kolmantena päivänä sade alkoi muuttaa pihaa mutaliejuksi. Naapureilta loppui nautintoaineet joten kurvasin kyläkaupalle täydentämään varastoja. Hillitsin haluni paeta samaa matkaa kotiin asti. Sitten kokkasin ja keitin kahvia, tiskasin, keitin kahvia, kokkasin, pilkoin puita, lämmitin saunaa ja grillasin vesisateessa. Kahdelta suviyössä soi kaihoisasti Kotkan ruusu.

Neljäntenä päivänä naapurit yllättäen lähtivät. Menin siivoamaan mökkiä ja totesin että lienee naapurin isännällä tullut yöllä huono olo. Ei kun petivaatteet pesukoneeseen. Ja juuri kun olin saanut petivaatteet pihalle kuivumaan kahden pesun jälkeen ja kaikki tyhjät pullot ja tölkit kerättyä jätesäkkeihin pihaan kaartoi serkkuni auto. Kiva. Niinpä sitten keitin kahvia, kokkasin, tiskasin, keitin kahvia, kokkasin, pilkoin puita, lämmitin saunaa ja kas, grillasin illalla vesisateessa. Yöllä oli yhteislauluna Kotkan ruusu.

Viidentenä päivänä serkun vaimo halusi metsään keräämään mustikoita. Kaivettiin siis kaikki kumisaappaat ja sadetakit ja painuttiin sateeseen. Serkku istui vaimonsa kanssa kannonnokalla ja nautti termarista terästettyä kaakaota, minä keräsin mustikoita. Ja sitten leivoin ja keitin kahvit ja kokkasin ja tiskasin ja keitin kahvit ja kokkasin ja pilkoin puita ja lämmitin saunaa ja grillasin vesisateessa. En suostunut laulamaan Kotkan ruusua.

Kuudentena päivänä ampiaiset muuttivat sateesta kanssani samaan aittaan. Serkkuni keksi että voidaan pelata korttia. Niinpä sitten keitin kahvia, kokkasin, tiskasin, pelasin korttia, kokkasin, keitin kahvia, pelasin korttia, pilkoin puita, lämmitin saunaa ja pelasin korttia. Yöllä grillasin vesisateessa kuunnellen kun serkku lauloi Kotkan ruusua.

Seitsemäntenä päivänä keitin kahvia, kokkasin, tiskasin, pelasin korttia, keitin kahvia, kokkasin...puiden pilkkominen piti lopettaa kesken sillä minut valtasi suunnaton mielihalu iskeä kirveellä sääreeni. Keitin siis kahvit. Sitten kokkasin, tiskasin, pilkoin loput puut ja lämmitin saunaa. Illalla grillasin vesisateessa ja sisällä mökin lämmössä serkku lauloi Kotkan ruusua.

Kahdeksantena päivänä yritin hirttäytyä pihalla pyykkinaruun jossa litimärät petivaatteet yhä roikkuivat.

Yhdeksännen päivän aamuna serkun vaimon maksa piippasi ja serkun piti selvitä kyetäkseen ajamaan autoa. Niinpä keitin kahvia ja kokkasin ja keitin kahvia ja tiskasin ja keitin kahvia ja kokkasin ja illansuussa seisoin pihalla vesisateessa vilkuttamassa serkkuni auton takavaloille. En jaksanut lämmittää saunaa vaan menin aittaan nukkumaan.

Kymmenentenä päivänä heräsin aamulla täydelliseen hiljaisuuteen. Ei kuulunut pisaroiden ropinaa peltikattoon. Sade oli lakannut! Menin riemuiten vilkaisemaan aitan ovelta. Ei ollutkaan sade loppunut. Oli vaan muuttunut lumeksi. Muutin takaisin mökkiini asumaan.

Yhdentenätoista päivänä siivosin mökin. Keräsin kaikki tyhjät pullot ja tölkit jätesäkkeihin, pesin lattiat ja tiskasin. Kannoin pihalta jäiset petivaatteet sisälle sulamaan ja kuivumaan.

Kahdentenatoista päivänä sain hirmuisen ripulin.

Kolmentenatoista päivänä pääsin vessasta pois ja keitin kupillisen teetä.

Neljäntenätoista päivänä vesisade vihdoin sulatti lumet ja pääsin lähtemään mökiltä. Kotipihalla auton lämpömittari näytti +22 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kaupungissa oli ollut mahdoton helle, sadetta jo kaipailtiin...jep.

Onnuin tässä lääkäriin. Polvi on niin kipeä että hiki tulee rappuja noustessa, kyykkyyn ei voi ajatellakaan menevänsä ja särkyä on tasaisesti 24/7, otan mä buranaa tai en. Että sitten oli pakko venyä lääkäriin...

Mä en ilmeisesti koskaan opi. Tilasin ajan arvauskeskuksesta. Kaikki kunnia heille, tekevät työtä viisi päivää viikossa, virka-aikana, tauoitettuna...no, joka tapauksessa...tilasin siis sieltä ajan. Omalääkäriltä. Kun kerran maksan tuloistani melkein kolmanneksen veroina voin yhtä hyvin käyttää kunnallisia palveluita.

Aika tilattu, sain kuukauden päähän. Melko pitkä aika kun jalka ei välillä tahdo kantaa ensinkään. Ja särky on päivä päivältä pahempi. Kolmeen kuukauteen en ole nukkunut yhtään yötä heräämättä särkyyn ja kipuun aina kun liikahdan. No, pikkujuttu loppupeleissä, onhan niitä vakavampiakin sairauksia kuten esim. lentävänpossunlenssu.

Sitten lääkäriin joka on tietysti myöhässä. Ihmeen vähän tällä kertaa. Sisään ja veltto kädenpuristus. No, mikäs vaivaa? Ja kun kerroin että miten paljon särkee ja kirvelee ja liikkuminen tuottaa kipua niin kysyttiin sitten tietty kaikki sukuviat. Voi voi, onhan noita...

Mutta sitten kerrottiin mistä polvikipu voi johtua. Sain melkoisen kurinpalautuksen. Ensiksikin ylipaino on pahasta! Pitää ehdottomasti pudottaa kymmenen kiloa painoa! Toiseksi, säännöllinen liikunta on ihan ehdoton juttu! Pari kertaa viikossa kävelylle. Kolmanneksi, olisi hyvä lisätä hiukan voimaa lihaksiin. Ja työpäivän aikana pitää ehdottomasti myös hiukan seistä ja kävellä.

Mun puolustuspuheenvuoroni sai tämän sotkutukkaisen pulleahkon nuorehkon naisihmisen änkyttämään. Ensiksikin, jos pudotan painoa kymmenen kiloa se tarkoittaa että keski-ikäinen (kauhea sana) keskimittainen nainen painaisi alle 50 kiloa. Onko se sopiva paino? Lääkäri kurtisti kulmiaan. Toiseksi. Omistan viisi koiraa. Lenkkeilen joka päivä. Joka ikinen päivä! Kolmanneksi. Käyn kuntosalilla aina kun siihen on mahdollisuus. (No, melkein aina.) Ja mulla on seisomatyö.

Lääkäri oli hetken hiljaa. Mietti sitten että kai se suvussa kulkee tai jotain...vaikkakin aika erikoista noin nuorella ja hyväkuntoisella ihmisellä. Nuori ja hyväkuntoinen! NUORI JA HYVÄKUNTOINEN! Kuuliko kaikki? NUORI JA HYVÄKUNTOINEN!

Eipä pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Koska olin selkeästi hyväkuntoisempi, hyvävartaloisempi, kauniimpi, älykkäämpi, seksikkäämpi...mentiin sitten itse asiaan. Housut pois ja selälleen tutkimuspöydälle. Katseltiin, taivuteltiin ja venyteltiin polvia. Sattuuko? Kyllä, kiitos kysymästä. Tästä? Juuh...pieni hiki nousi pintaan...entäs tästä? Jepjep...meinasin puhaltaa pelin poikki. No, lääkäritäti laittoi sitten ruiskuun kortisonia ja pisti polveen. Sattuuko? Kyllä sattuu. Paljonkinko? Kyllä, tekisi mieli potkaista. No, jos käännän neulaa näin niin sattuuko? Kyllä, tuntuu varsin ikävälle. No entäs näin? No, nyt ei tunnu niin pahalle...no, sitten käännetään neula näin...taisit juuri lävistää polvilumpioni...ja sitten tuonne...voi hyvänen aika! Eikö se ruisku ole jo tyhjä? Pitääkö käännellä ja väännellä sitä neulaa siellä polvessa? Ja sitten vilkaisin lääkäriin. Se hymyili! Se väänsi neulan suoraan johonkin hermoon niin että salamat iski silmissä ja sitten se HYMYILI.

Lopputulos. Sain siis kortisonipiikin kipeään polveeni joka turposi käsittelystä, ei taivu kunnolla ja särkee ehkä enemmän kuin ikinä ennen.Sain myös lähetteen röntgeniin. Tulehduskipulääkettä en saanut. Kuulemma niihin voi jäädä koukkuun. Ja kuulemma kipu on hyväksi. Hmmmm... ja kyllä sitä sitten joskus nukkuu vaikka sattuisi kuinka kun on tarpeeksi väsynyt.

Oli siinä lääkärillä asenne kohdallaan! Heti tunnen itseni niin paljon terveemmäksi.

P.s. työkaveri sattui olemaan samaan aikaan toisella lääkärillä samasta vaivasta. Sai tulehduskipulääkkeitä ja kaksi viikkoa sairaslomaa.