Minulla on ollut surua. Kaksi ystävää menehtyi viikonlopun aikana. Puhutaan miesten "tappokympistä" mutta molemmat ystävät olivat alle viisikymppisiä. Syöpä. Kauhea ja lopullinen sana.

Olen miettinyt paljon näitä kahta ystävää. Toista tapailin, toista näin sattumalta kaupassa. Ja kuitenkin hän jota näin vain vahingossa oli juuri HÄN joka vaikutti elämääni herkimpinä vuosinani. Mitä meille tapahtui? Miksi me kasvoimme eri suuntiin? Miksi, miksi, miksi?

Miksi pitää tulla iän myötä myös tylsäksi? Kun näin sattumalta tämän kaverini kaupassa, tuhat hellää tunnetta läikähti sisälläni. Miksi en hypännyt kaulaan ja halannut kovasti? Miksi vain rupattelin mukavia pikaisesti kassajonossa ja yritin viestittää silmilläni "olet minulle tärkeä". Miksi en sanonut kassajonossa ääneen että juuri tämä mies osasi oikeasti kolmen boforin kännissä leijua? Miksi en kiljunut että juuri tämä mies ohjasi minut läpi karikkoisen murrosiän pelkästään vain olemalla olemassa? Miksi vain kurkin ostoskärryyn ja veistelin jotakin mukavaa sunnuntaiateriasta?

Olen aikuinen nainen ja aikuiset naiset eivät kerro kovaan ääneen ensikänneistä ja viikonlopuista kaveriporukassa mökillä. Aikuinen nainen ei kerro olleensa poikien kanssa saunassa. Aikuinen nainen ei missään tapauksessa halaile aikuista miestä kassajonossa. Paitsi ehkä omaansa jos ollaan kultasepänliikkeessä ja on saatu lahjaksi jotain tosi kallista. Ja silloinkin vain kohteliaasti kevyt halaus ja poskisuukko.

Nyt ovat jäljellä vain muistot. Voin yksin muistella hassuja reissujamme, ajelua kaverin isän autolla, kipeää aikuistumista, isäksi ja äidiksi tulemista, lasten tuhkarokkoja ja kaverin murtunutta kättä. Mutta niin kauan kuin joku muistaa, niin kauan tämä kaveri on elossa. Kertoja on ehkä kuollut mutta kertomukset elävät. Kevyet mullat haudallesi. Ehkä uskallan joskus haudallasi kuiskata miten sinua rakastin.